 |
| Hoorn vuosi sitten, kuva lainattu D:n valikoimista D:n luvalla |
Viime visiitillälläni Alankomaihin, vierailuni viimeisenä iltana, istuimme ruokapöydän ääressä illallisen jälkeen D:n, D:n siskojen ja äidin kanssa. Keskustelimme siinä sitä sun tätä, lähinnä maahanmuuttoon liittyviä laillisia käytäntöjä koskien. Tuleva anoppini oli jo aiemmin sinä iltana todennut, että minun ja D:n pitäisi lopettaa kokonaan englannin puhuminen ja siirtyä käyttämään pelkkää hollantia kommunikointimme välineenä. No, mainitsinpa siinä, että jos joskus hankimme lapsen/lapsia D:n kanssa, lapsi tulisi saamaan automaattisesti Suomen kansalaisuuden, mikä tietysti herätti kiivastakin keskustelua, Alankomaissahan kun ollaan hyvinkin kielteisiä kaksoiskansalaisuuksia kohtaan.
Samalla rupesin miettimään, että jos joskus haluaisin Alankomaiden kansalaisuuden, joutuisinko luopumaan Suomen kansalaisuudesta. Olisinko valmis siihen? Kyse olisi kuitenkin vain laillisista asioista, mutta silti ajatus Suomen kansalaisuudesta luopumisesta vähän tökkii. Ehkä asia ei ole vielä tällä hetkellä kovin ajankohtainen, mutta vastareaktiona tulevan anoppini "pakko-hollantilaistamiseen" olen viime aikoina pyrkinyt erittäin ahkerasti opettamaan D:lle suomea, ja pidän tiukasti kiinni tämän hetkisestä suunnitelmasta viettää joulu Suomessa. D onneksi on ollut innoissaan, hänen äidilleen emme ole vielä asiasta kertonut, viikon reissu Suomeen syntymäpäiviäni ja lakkiaisiani juhlimaan oli jo sen verran kova pala, D:han missaa nyt Sinterklaasin. (ei haittaa, huomauttaa D joka kerta kun asiasta mainitsen)
 |
| Helsinki vähän yli vuosi sitten |
Kysehän ei siis ole siitä ettenkö pitäisi Alankomaista. Päin vastoin, pidän maasta oikein paljon, mutta pidän myös Suomesta, ja toisaalta en pidä kummastakaan maasta. Kummallakin on omat hyvät ja huonot puolensa, ja siinä mielessä sanonta "matkailu avartaa" on totisen totta: matkustamalla, ja etenkin asumalla ulkomailla vaikka ihan vain pari kuukautta, oman maan viat ja huonot puolet näkee aivan eri valossa kuin aiemmin. Sama koskee Alankomaita. Vertaan sitä jatkuvasti Suomeen, ja Suomea Alankomaihin. Välillä toivoisin, että jossain olisi maa, josta löytyisi kummakin hyvät puolet yhdistettynä toisiinsa, mutta kaikkea ei voi saada.
Ehkä jatkuva vertailu on syynä siihen miksi koen itseni vähän ulkopuoliseksi sekä koto-Suomessa että Alankomaissa. Suomessa kaipaan Alankomaihin ja Alankomaissa kaipaan Suomeen. Eli tavallaan todella elän kahden maan välissä, mikä on kohtuullisen rasittavaa. Haluaisin mielelläni löytää paikan, jota voisin todella kutsua kodiksi. Nykyinen tilanne ei tietenkään auta, kun tunnen itseni kiertolaiseksi, vaikka olenkin tervetullut isovanhempieni kotiin. Tammikuussa pitäisi muuttaa Alankomaihin, mutta asuntoa ei ole vieläkään tiedossa (vaikka muutama vaihtoehto löytyykin) ja työpaikkakin pitäisi hankkia.
Muutto Alankomaihin pelottaa, ja vaikka haluankin sitä, välillä mietin, että jäisinkö kuitenkin Suomeen. Suomessa en kuitenkaan voisi opiskella haluamaani alaa, ja toiset kaksi vuotta kaukosuhteessa eivät houkuttele. Muutenkin Suomen tämän hetkistä taloudellista ja poliittista tilannetta miettien tuntuu, että nyt on paras hetki lähteä, ennen kuin asiat kääntyvät vielä pahempaan suuntaan ja maastamuuttaminen vaikeutuu. Ja totuushan on, että opiskelijana on helpoin lähteä ulkomaille, etenkin kun vielä näillä näkymin tulen saamaan opintotuen Suomesta.
 |
| IJsselmeer viime kesältä |
Perheen ja ystävien taaksejättäminen on tietenkin ikävää, vaikka yhteyttä voikin pitää facebookin ja skypen ja sähköpostin välityksellä. Oma perhe on vioistaan ja ongelmistaan huolimatta oma perhe, heidän kohdallaan tietää mitä odottaa, ja heidän voi luottaa olevan tukena, tai ainakin sanovan oman mielipiteensä. Minun perheessäni asioista puhutaan, toisinaan vähemmän aikuismaisesti, mutta D:n perheessä kommunikaatio sujuu vähän eri tavalla. Pidän hollantilaisesta perheestäni, mutta en ole heidän kanssaan täysin samalla aaltolinjalla, ja usein tuntuu, että D:n vanhemmat olisivat mieluummin nähneet poikansa valitsevan jonkun "normaalin" hollantilaistytön.
En siis aina tunne itseäni kovin tervetulleeksi perheeseen, ja pari kertaa olen saanut ihan suoraan kuulla etten kuulu perheeseen. Toisaalta tiedän ettei kyse olisi siitä, että D:n perhe ei pitäisi minusta. Joka tapauksessa D:n perhe ei ole viime aikoina ollut kovin kannustava, ja suoraan sanottuna asia ei ole ainakaan vähentänyt pelkoa muuttaa pois Suomesta.
 |
| Töölönlahti kesäkuussa 2010 |
Kuitenkaan en voi muuttaa D:n perhettä, voin vain yrittää muuttaa suhtautumistani heihin, voin yrittää löytää keinoja sujuvaan kanssakäymiseen. Toisaalta toivoisin, että toiseltakin puolelta jokea rakennettaisiin siltaa, D:n perhe ei ole vielä kertaakaan osoittanut mitään intoa tulla käymään Suomessa, lukuunottamatta D:n isovanhempia, jotka kävivät Suomessa vuosi sitten. Omalla perheelläni ei ole taloudellisia mahdollisuuksia tulla käymään vaikka halua löytyisikin.
En ole siis ainoastaan kahden maan välissä, vaan myös kahden suvun välissä. Toisaalla on oma perheeni ja sukuni ja heihin liittyvät velvoitteet ja toisaalla D:n perhe ja heihin liittyvät velvoitteet. Minua vedetään kahteen suuntaan, ja toisinaan tuntuu, että aivan liian lujaa. Viime aikoina olemme D:n kanssa puoli-tosissamme miettineet, että muuttaisimme Grönlantiin tai jonnekin kauas pois kaikista enemmän tai vähemmän rasittavista perheenjäsenistä. Vaikka toisaalta sittenhän heitä juuri tulisikin ikävä...
(Kiitos vielä kertaalleen
champagnelle juttuideasta, olinkin jo jonkin aikaa pohtinut asiaa itsekseni)
