 |
| Hoorn vuosi sitten, kuva lainattu D:n valikoimista D:n luvalla |
Samalla rupesin miettimään, että jos joskus haluaisin Alankomaiden kansalaisuuden, joutuisinko luopumaan Suomen kansalaisuudesta. Olisinko valmis siihen? Kyse olisi kuitenkin vain laillisista asioista, mutta silti ajatus Suomen kansalaisuudesta luopumisesta vähän tökkii. Ehkä asia ei ole vielä tällä hetkellä kovin ajankohtainen, mutta vastareaktiona tulevan anoppini "pakko-hollantilaistamiseen" olen viime aikoina pyrkinyt erittäin ahkerasti opettamaan D:lle suomea, ja pidän tiukasti kiinni tämän hetkisestä suunnitelmasta viettää joulu Suomessa. D onneksi on ollut innoissaan, hänen äidilleen emme ole vielä asiasta kertonut, viikon reissu Suomeen syntymäpäiviäni ja lakkiaisiani juhlimaan oli jo sen verran kova pala, D:han missaa nyt Sinterklaasin. (ei haittaa, huomauttaa D joka kerta kun asiasta mainitsen)
 |
| Helsinki vähän yli vuosi sitten |
Kysehän ei siis ole siitä ettenkö pitäisi Alankomaista. Päin vastoin, pidän maasta oikein paljon, mutta pidän myös Suomesta, ja toisaalta en pidä kummastakaan maasta. Kummallakin on omat hyvät ja huonot puolensa, ja siinä mielessä sanonta "matkailu avartaa" on totisen totta: matkustamalla, ja etenkin asumalla ulkomailla vaikka ihan vain pari kuukautta, oman maan viat ja huonot puolet näkee aivan eri valossa kuin aiemmin. Sama koskee Alankomaita. Vertaan sitä jatkuvasti Suomeen, ja Suomea Alankomaihin. Välillä toivoisin, että jossain olisi maa, josta löytyisi kummakin hyvät puolet yhdistettynä toisiinsa, mutta kaikkea ei voi saada.
Ehkä jatkuva vertailu on syynä siihen miksi koen itseni vähän ulkopuoliseksi sekä koto-Suomessa että Alankomaissa. Suomessa kaipaan Alankomaihin ja Alankomaissa kaipaan Suomeen. Eli tavallaan todella elän kahden maan välissä, mikä on kohtuullisen rasittavaa. Haluaisin mielelläni löytää paikan, jota voisin todella kutsua kodiksi. Nykyinen tilanne ei tietenkään auta, kun tunnen itseni kiertolaiseksi, vaikka olenkin tervetullut isovanhempieni kotiin. Tammikuussa pitäisi muuttaa Alankomaihin, mutta asuntoa ei ole vieläkään tiedossa (vaikka muutama vaihtoehto löytyykin) ja työpaikkakin pitäisi hankkia.
Muutto Alankomaihin pelottaa, ja vaikka haluankin sitä, välillä mietin, että jäisinkö kuitenkin Suomeen. Suomessa en kuitenkaan voisi opiskella haluamaani alaa, ja toiset kaksi vuotta kaukosuhteessa eivät houkuttele. Muutenkin Suomen tämän hetkistä taloudellista ja poliittista tilannetta miettien tuntuu, että nyt on paras hetki lähteä, ennen kuin asiat kääntyvät vielä pahempaan suuntaan ja maastamuuttaminen vaikeutuu. Ja totuushan on, että opiskelijana on helpoin lähteä ulkomaille, etenkin kun vielä näillä näkymin tulen saamaan opintotuen Suomesta.
 |
| IJsselmeer viime kesältä |
Perheen ja ystävien taaksejättäminen on tietenkin ikävää, vaikka yhteyttä voikin pitää facebookin ja skypen ja sähköpostin välityksellä. Oma perhe on vioistaan ja ongelmistaan huolimatta oma perhe, heidän kohdallaan tietää mitä odottaa, ja heidän voi luottaa olevan tukena, tai ainakin sanovan oman mielipiteensä. Minun perheessäni asioista puhutaan, toisinaan vähemmän aikuismaisesti, mutta D:n perheessä kommunikaatio sujuu vähän eri tavalla. Pidän hollantilaisesta perheestäni, mutta en ole heidän kanssaan täysin samalla aaltolinjalla, ja usein tuntuu, että D:n vanhemmat olisivat mieluummin nähneet poikansa valitsevan jonkun "normaalin" hollantilaistytön.
En siis aina tunne itseäni kovin tervetulleeksi perheeseen, ja pari kertaa olen saanut ihan suoraan kuulla etten kuulu perheeseen. Toisaalta tiedän ettei kyse olisi siitä, että D:n perhe ei pitäisi minusta. Joka tapauksessa D:n perhe ei ole viime aikoina ollut kovin kannustava, ja suoraan sanottuna asia ei ole ainakaan vähentänyt pelkoa muuttaa pois Suomesta.
 |
| Töölönlahti kesäkuussa 2010 |
Kuitenkaan en voi muuttaa D:n perhettä, voin vain yrittää muuttaa suhtautumistani heihin, voin yrittää löytää keinoja sujuvaan kanssakäymiseen. Toisaalta toivoisin, että toiseltakin puolelta jokea rakennettaisiin siltaa, D:n perhe ei ole vielä kertaakaan osoittanut mitään intoa tulla käymään Suomessa, lukuunottamatta D:n isovanhempia, jotka kävivät Suomessa vuosi sitten. Omalla perheelläni ei ole taloudellisia mahdollisuuksia tulla käymään vaikka halua löytyisikin.
En ole siis ainoastaan kahden maan välissä, vaan myös kahden suvun välissä. Toisaalla on oma perheeni ja sukuni ja heihin liittyvät velvoitteet ja toisaalla D:n perhe ja heihin liittyvät velvoitteet. Minua vedetään kahteen suuntaan, ja toisinaan tuntuu, että aivan liian lujaa. Viime aikoina olemme D:n kanssa puoli-tosissamme miettineet, että muuttaisimme Grönlantiin tai jonnekin kauas pois kaikista enemmän tai vähemmän rasittavista perheenjäsenistä. Vaikka toisaalta sittenhän heitä juuri tulisikin ikävä...
(Kiitos vielä kertaalleen champagnelle juttuideasta, olinkin jo jonkin aikaa pohtinut asiaa itsekseni)
Haluun kommentoida vaikka en kyl tiedä onko mulla mitään järkevää kommentoitavaa, tuntui vaan että oot mietiskellyt just samoja juttuja kuin mäkin viime aikoina. Mä olen vähän päälle parikymppinen ja asun Alankomaissa ja oon kihloissa hollantilaisen miehen kanssa, oon kyl varmaan kerran jo tänne kommentoinutkin ;)
ReplyDeleteYhtäkkiä kaikki on alkaneet meille toittottamaan kuinka meidän on nyt ihan pakko alkaa puhumaan hollantia keskenään. Mutta kun ei se todellakaan ole niin helppoa. Olen jo vuosia täällä asunut mutta käytän englantia opiskellessa, töissä ja kotona miehen kanssa niin aktiivista hollanninpuhumista on niin vähän. Ja se on ihan hirveen hankalaa yhtäkkiä muuttaa se kotikieli mitä on miehen kanssa puhunut jo vuosia ja kun tullaan niin hyvin toimeen englannilla ja ollaan molemmat aika laiskojakin :D Totta kai haluaisin osaa puhua paremmin mutta tuntuu että mun miehen perhe ja ystävät eivät vaan tajua ettei se ole niin helppoa ja yhdessä yössä tapahtuvaa...
Itse muutin mieheni perässä tänne, jätin unlema opiskelupaikkani SUomeen, perheeni ja parhaat ystäväni myös. Olen yrittänyt joustaa ja sopeutua parhaalla mahdollisella tavalla. Joskus vaan tuntuu että tällaisessa suhteessa joutuu itse olemaan se joka kokoajan joustaa ja luopuu unelmista. Olen nyt viimeaikoina puhunutkin mieheni kanssa ja hän kyllä on tosi kannustavainen ja suhtautuu hyvin ja on vakaasti sitä mieltä että kun hän saa omat opiskelunsa pois alta niin voidaan kokeilla muuttoa Suomeen tai johonkin muuhun maahan :)
MUTTA mun miehen perhe suhtautuu kyllä aika eri tavalla. Just jos halutaan olla yksi joulu Suomessa niin se on aika kauhistus ja ollaan jo paljon saatu mököttelyä tästä päätöksestä. Herranen aika mehän asutaan Hollannissa ja ollaan täällä koko vuosi ja käydään miehen vanhemmilla kylässä viikottain ja sitten yksi joulu Suomessa onkin jotain ihan kamalaa!!
Mun vanhemmat ovat käyneet joka vuosi ainakin kahdesti kylässä meilä ja halunneet kovasti tutustua mieheni perheeseen, Mut mun miehen vanhemmat eivät todellakaan halua ikinä käydä Suomessa, eihän siellä ole mitään kiinnostavaa. Tuntuu joskus olo vähän "syrjityltä" :(
Nyt kun häät ovat ajankohtainen aihe ja ne on alustavasti suunniteltu ensi vuoden loppuun niin hääpaikkakin on sitten pitänyt päättää. Mieheni toivoi kovasti että mentäisiin naimisiin Suomessa ja kyllähän se mullekin sopi. Mieheni vanhemmat taas ovat olleet kovasti sitä vastaan ja sanoneet ettei välttämättä voi tulla paikanpäällekään kun on juhlat niin kaukana. Me ollaan jopa lupauduttu kustantamaan heidän matka jos se siitä on kiinni mutta ei...
Hollantilaiset itse sanovat että ovat niin vapaamielisiä ja suorapuheisia mutta pyh pah sanon minä. Tosi vapaamielisiä ja avarakatseisia mun miehen perhe että omaa korttelia kauemmas ei voi mennä edes ostoksille, saatikka toiseen kaupunkiin. Ja niin suorapuheisia että mulle ei ikinä kerrota mikä muss mättää mutta mun miehelle sitten valitetaan kuinka suomalainen tyttöystäväsi on niin ärsyttävä ja ylpeä kun ei edes opettele kunnolla hollantia. Viimeksi mieheni oli sanonut että ihan samaa tahtia opetellaan nyt hollantia mutta myös suomekin koska ne tulee olemaan meidän kotikielet tulevaisuudessa, miehen vanhemmat olivat nauraneet että miksi ihmeessä mieheni muka yrittää opetella suomea, argh!
Anteeks hirvee vuodatus mutta oli ihan pakko :D Joskus ottaa nämä in-lawsit niin päähän täällä Hollannissa vaikka ovathan he joskus todella ihania ja auttavaisiakin. Joskus toivon että hekin osasivat edes hiukan arvostaa sitä kuinka paljon olen jo "uhrutunut" ja tehnyt sen hyväksi että mä ja mun mies saadaan elää ja olla yhdessä.
Tsemppii sulle kovasti, mä tiedän kuinka hankalaa on se lähteminen ja varsinkin silloin jos kaikki eivät ole ihan niin kannustavaisia kuin toivoisi. Ja onneks kuitenkin kuulostaa siltä että sulla on ihana ja ymmärtäväinen D joka varmasti osaa kyllä vähän eri tavalla suhtautua kahden kulttuurin ongelmiin kuin vanhempi sukupolvi :)
Kiitos todella paljon kommentistasi, jotenkin voimauttavaa kun saa kuulla muiden painivan samojen asioiden kanssa.. Ainahan sitä tietää, että tuskin on yksin näiden asioiden kanssa, mutta silti on mukavaa kuulla muiden kokemuksista.
ReplyDeleteItsellä hollanti sujuu jo sen verran hyvin, että ymmärrän kieltä ja pystyn sitä jo jollakin tasolla puhumaankin, minulla kun nuo kielet tarttuvat aika hyvin. Höpötämme D:n kanssa hollanniksi lähes päivittäin, eli vaihtelemme englannin ja hollannin (ja suomen) välillä. Yksi lause siellä ja yksi täällä. Kielten opiskelu sattuu olemaan minun vahvuuteni, eli siinä mielessä olen onnekas.
Huolimatta siitä en ole kuitenkaan tulevien appivanhempieni suosiossa, heidän oli huomattavasti helpompi hyväksyä D:n pikkusiskon neljä vuotta vanhempi poikaystävä (sisko täytti juuri 17 ja poikkis on siis vanhempi kuin D) kuin se, että D päätti kihlata itselleen oudon suomalaistytön. Pahinta on ehkä se, että kaikki minun omat huonommat piirteet/tavat laitetaan automaattisesti suomalaisuuden piikkiin. Muutenkin anopilla on vaikeuksia hyväksyä heikkoutta, ja masennuskin parantuisi hänen mukaansa vain sillä että lähtisi ylös ulos ja lenkille.
Ikävä kyllä minä ja D olemme molemmat rauhallisempia ja enemmän 'koti-ihmisiä'. Tykkäämme viettää aikaa keskenämme, ja niinä aikoina kun olemme yhdessä tykkäämme roikkua toisissamme (mikä nyt on ihan luonnollista kun ottaa huomioon että näemme kuukauden tai kahden välein) mutta D:n äiti on itse hyvin itsenäinen ja haluaisi lastensakin olevan sellaisia. Eli taas yksi syy miksi en ole mikään ihanne-miniä kyseiseen perheeseen, D ja minä kun tukeudumme toisiimme liian paljon anopin mukaan.
Suomeen muuttaminen olisi meilläkin haaveissa sitten kun opinnot on molemmilta ohi, eli joskus neljän, viiden vuoden sisällä. Hollannin päässä siitä tuskin tykättäisiin, mutta idea oli D:n, eli heillä ei pitäisi olla mitään sanottavaa siitä, että D olisi tossun alla, vaikka he kuinka niin ajattelisivatkin.
En kuitenkaan inhoa hollantilaista perhettäni, vaikka he ovatkin äärimmäisen hankalia ja stressaavia aina silloin tällöin (tai no, aika usein) koska perhe on perhettä. Joskus sitä vain todella toivoisi, että ei joutuisi ihan yksin näkemään kaikkea sitä vaivaa että saisi suhteen uuteen sukuun toimimaan.. Onneksi D ymmärtää ja tukee vaikka kyse onkin hänen perheestään.
Ja vuodatuksissa ei ole mitään pahaa, olihan kyseessä kuitenkin aikamoinen vuodatus-postaus :D
Kiva että kirjoitit rehellisesti ilman mitään korupuheita:) Jos haluat ottaa hollannin kansalaisuuden niin suomen kansalaisuus pitää jättää pois. Tosin teidän lapset saisivat koko ikänsä olla kummankin maan kansalaisia. Meidän tytöt ovat ja heillä on kaksi passia.
ReplyDeleteYmmärrän D:n perhettäkin ja uumoilinkin jo että varmaankin viime aikoina on ollut heidän kanssaan hankaluukisa sillä heitä varmaankin pelottaa että D keskittyy liikaa seurusteluun eikä suorita koulua loppuun ja toisaalta sitten taas olet pitkiä aikoja ollut heillä ja Hollannissa tuo ei ole ihan tavallista vaan ensin opiskellaan vanhempien hellässä huomassa vaikka seurusteltaisiinkin ja sitten kun on opiskeltu ja työpaikka löytynyt niin nuori pariskunta muuttaa yhteen. Täällä tosiaan pitää osata hoitaa asioita aika itsenäisesti ja vaikka seurustelukumppanit aika hyvin yleensä ovat liimautuneet toisiinsa kiinni niin käytännön asiat hoidetaan omilla tahoilla kunnes mennään naimisiin. mutta älkää sellaisista välittäkö, kuitenkin elätte itseänne ettekä muita varten:)
Juu ja ulkomaalaisuus ei täällä ole mikään hyve, tosiaan:) mitä pienempi paikka sitä ahdistuneempi meininki:)
Kiitos, ajattelin, että aiheesta ei ole järkevää kirjoittaa tyyliin "kaikki on niin kivaa ja ihanaa" kun asiat eivät niin ole. Eivät ne nyt täysin kamaliakaan ole, mutta stressaavia kyllä.
ReplyDeleteD:n perheen kanssa on kyllä ollut hankalaa, mutta ymmärrän tosiaan heidänkin näkökulmaansa asiaan, onhan kuitenkin kyse heidän pojastaan, ja vielä vanhimmasta lapsesta kaiken lisäksi. Lisäksi tuossa on tosiaan tuo mainitsemasi kulttuuriero: Hollannissa (ja varmaan muutenkin Keski-Euroopassa) muutetaan opiskeluaikana pois kotoa vain jos koulumatkat käyvät liian pitkiksi, kun taas Suomessa ruvetaan jo hiukan katsomaan kieroon jos nuori asuu kotonaan vielä kaksikymppisenä.
Tavallaan on myös epäreilua, että kaikki muutokset pistetään D:n perheen päässä minun syykseni, vaikka D itse haluaa muuttaa pois kotoa, ihan vain siksi, että hän haluaa enemmän omaa tilaa, ei vain sen takia, että minä olen muuttamassa sinne. D ei myöskään korjaa asiaa perheelleen...
Joo, Suomessa olen ollut huomattavasti myötätuntoisempi maahanmuuttajia kohtaan, kun pääsin kesällä kokemaan maistiaisia siitä, millaista elämä ulkomaalaisena on... Pitänee vaihtaa hollantiin aina D:n perheen luona ollessa, vaikka koenkin sen äärimmäisen turhauttavaksi, etten pääse keskusteluun mukaan kunnolla koska en pysty vielä tuomaan ajatuksiani julki hollanniksi.. Eli joudun olemaan hiljaa joka tapauksessa :D
:D Älä turhaan kuitenkaan itseäsi syyllistä! Ei minullakaan ole ihan iisimmästä päästä tuo miehen äiti...
ReplyDeleteThese are some gorgeous pictures!!!!
ReplyDeleteThank you, my fiancé loves photography and he is very generous letting me use them for my blog :) The first and the third picture were taken in his hometown while the second and the fourth one are from my hometown in Finland...
ReplyDeleteNo kiva kuulla ettei mun kauhea vuodatus ahdistanut ketään :D
ReplyDeleteMunki mies on perheen esikoinen ja asui (20 vuotias oli silloin) kotonaan kun ekaa kertaa tavattiin ja aloitettiin seurustelu. Hänen mielestään se oli tosi kivaa ja vapaatakin, no ainakin ihan erilaista kuin mun kotona jossa en kokenut oloani enää 18 ikävuoden jälkeen kovin itsenäiseksi. Mutta sitten aika pian alettiin katselemaan yhteistä kotia kun olin muuttamassa lopullisesti Hollantiin ja hänen vanhemmat eivät aluksi oikein ymmärtäneet, olisivat halunneet että olisin muuttanut heidän kotiin?!?!? No toi on kai aika yleinen kehotus mitä nyt oon jutellut muidenkin ikäisteni kanssa joilla on hollantilainen puoliso. Mut mulle suomalaisena tollaiset ehdotukset tuntuu enemmän vitseiltä.
Ja sit voi ei kun alettiiin tosissaan etsiä niitä asuntoja niin mun miehen vanhemmat löysi monta ehdokasta samalta _kadulta_ missä heidän koti oli. No onneks löytyi tarpeeks monta hyvää syytä ettei jääty samalle kadulle vaan toiselle puolelle kaupunkia :)
Jotenkin mä oon aina ajatellut että hollantilaisten kasvatus on paljon vapaampaa kuin esim Suomessa. Esim en todellakaan olis saanut tuoda poikaystävääni kotiin yöksi kun olin 13 v ja mieheni pikkusiskolla oli poikaystävä yökylässä harva se yö ja sisko oli silloin 13 v........
Mut sitten yli parikymppisenä kotoa muutto on sitten jotain tosi erikoista?!
Mut tää hollanin systeemi on ihan selkeesti suunniteltu tällaiseksi koska ei heru sellaisia asumistukia kuten Suomessa ja kaikki matkustuskulut on ilmaisia opiskelijalle joten tosi helposti voit asuu tosikin kaukana yliopistosasi ja käydä siellä päivittäin.
Miten D:n sukulaiset ovat suhtatuneet teidän kihloihin ja hääsuunnitelmiin? Me kihlauduttiin kun mun mies oli 21 ja hänen kaikki sukulaiset olivat aika järkyttyneitä mutta nyt kyllä ovat ihan sulattaneet tän asian mut eivät ymmärrä mikä hoppu meillä on mennä naimisiin. No ei tietty mitään hoppua mutta meille se on ihan luonnolinen askel ottaa seuraavaksi.
Ah niin pakko sanoo et ymmärrän myös ton mitä kerroit et ootte Koti-ihmisiä. Siis itse en oo ikinä tykännyt bilettää ja ei mitään uskonnolista vakaumusta tai muuta sellaista mutta en vaan juo alkoholia oikeastaan ollenkaan. Ehkä just jos jossain juhlissa tarjoillaan mutta en vaan koe mitään tarvetta + en pidä mausta ja omia rahoja en sellaiseen epämiellyttävän makuiseen juomaan tuhlaile. Mieheni kyllä tiesi tämän jo tavatessaan minut ja hänelle se ei ole mikään onglema. Itsekään ei ole mikään bilettäjä ja juo varmaan kerran kuukaudessa jotain alkoholipitoista. Mun miehen vanhemmat taas kokee että mä pakotan mun miehen tähän. No en todellakaan, aina kannustankin häntä menemään enemmän tapaamaan poikakavereitaan eikä minua huolettaisi jos hän haluaisi bilettää mutta kun hänkin on tällainen tylsä kotihiiri joka valitsee leffaillan kotona paljon mieluummin kuin baariin. Oon niin monta kertaa saanut kuulla mun miehen vanhemmilta että meidän pitäs käydä enemmän juhlimassa...ja usein jos pyydään illalisella kokista niin mieheni isä sekoittaa joukkoon jotain alkoholipitoista, en edes kehtaa enää mainita mut jotenkin ärsyttää hirveesti.
Nojuu ei saa nyt liikaa jauhaa näitä ärsyttävyyksiä, muuten kyllä elämä on ihanaa ja kyllä tää kaikki on sen arvoista ja kyl niitä ongelmia tulis ihan suomipoikienkin perheiden kanssa :D Ainakin mitä oon kavereita kuunnellut niin monien appivanhemmat ovat aikamoisia painajaisia :D
Minuakaan ei kyllä saisi muuttamaan kovin pitkäksi aikaa anopin kotiin, parinkin viikon lomat siellä tekevät tiukkaa, vaikka kuinka yrittäisi parhaansa sopeutua heidän vaatimuksiinsa. Kesällä asuin D:n vanhempien ja isovanhempien luona kahden kuukauden ajan ja sanotaan nyt näin että jopa viime vuoden kesä oli omine kasvukipuineen vähemmän stressaava huolimatta siitä, että pääsin viettämään pidempää ajanjaksoa D:n kanssa.
ReplyDeleteKihlautumisen suhteen D teki sinänsä viekkaasti, että hän kihlasi minut ennen kuin olin koskaan edes tavannut hänen perhettään (lukuunottamatta webcamin kautta ja hänen isovanhempansa olivat sillä reissulla mukana Suomessa) vaan kun hänen setänsä vaimo kysyi ties missä kissanristiäisissä D:n tulevasta matkasta Suomeen (kyseessä oli siis viime vuoden lokakuun lopulle sijoittunut matka, D:n kolmas vierailu Suomessa) ja että mitäs D aikoi viedä tyttöystävälleen lahjaksi (D:n perhepiirissä lahjat, pienetkin, ovat pop) niin D ihan pokkana vastasi että kihlasormuksen. En sitten tiedä kuinka vakavasti D:n perhe on meidän kihlausta ottanut, olin kuitenkin "vasta" 17 kun kihlauduimme jne. Vielä viime toukokuussa sain kuulla suoraan naamalle (tai no D puhui puhelimessa ja puhelu oli kaiuttimella) D:n isältä että en kuulu perheeseen, mutta tilanne oli muutenkin rankka, koska D:n isän isä oli kuollut juuri samana päivänä, juuri kun olin vierailemassa Hollannissa Koninginnedagia varten.
Mulla on muuten aika samanlainen suhtautuminen alkoholiin, ne ainoat kerrat kun olen sitten ottanut vastaan tarjotun juoman juhlissa ovat johtuneet siitä, että tilanne on yksinkertaisesti ollut liian stressaava ja painostava selvinpäin kestettäväksi. Muuten en juo alkoholia lähes ikinä, ja D ei juo tippaakaan, mutta onneksi perhe ei syytä siitä minua, D ei ole koskaan koskenut alkoholiin, vaikka etenkin isänsä puolelta kovasti yritetään häntäkin painostaa juomaan. Tuon hollantilaisen juomakulttuurin puolesta tuli kyllä aika kotoinen olo, siinä mielessä juovat kyllä samaan tyyliin (ainakin D:n perhepiirissä) kuin Suomessa :D
Jos muuten haluat laittaa esim. sähköpostia ja jutella sitä kautta enemmän niin sähköpostiosoite olisi (löytyy myös tuolta blogger-profiilistani) sensaatio.sensational@gmail.com :)
Tervehdys! Tulin kurkkimaan blogiasi, niin kuin omassani lupasin, ja kiinnostavalta vaikuttaa!
ReplyDeleteOlen itse törmännyt myös tuohon "sitten kun te osaatte tarpeeksi hollantia ja suomea, voitte jättää englannin pois" -ajatukseen. Opiskelen nyt hollantia suunnilleen keskitasolla, joten pystyn keskustelemaan monista asioista ja lukemaan esimerkiksi ei-liian-kielellä-kikkailevia kirjoja hollanniksi. Kielitaitoni ei kuitenkaan ole siinä pisteessä, että jaksaisin ihan aina ihan joka hetkellä puhua hollantia, kun oman äidinkielen mongertaminenkin saattaa olla kaikkein väsyneimmässä tilanteessa rasittavaa. Englanti on myös hyvä neutraali kieli esim. riitatilanteissa. :D
Poikaystäväni osaa myös suomea ja on varsin kiinnostunut opettelemaan lisää, mistä olen ollut usein kiitollinen. Puhumme kyllä päivittäin sekä hollantia että suomea, usein sekaisinkin.
Pitää kirjoittaa itsekin joskus kielten opiskelusta ja monikielisestä parisuhteesta!
Minusta on ihan ymmärrettävää, että nuorena, itsenäistyvänä ihmisenä esimerkiksi appivanhempien kanssa asuminen tuntuu hankalalta. Oman poikaystäväni vanhemmat ovat kauhean vieraanvaraisia eivätkä ole koskaan millään tavoin valittaneet poikaystävälleni, että hänellä on ulkomaalainen tyttöystävä, mutta olen kyllä iloinen, kun meillä on nyt oma kahdenkeskeinen paikka asua. Poikaystävän mummo sentään ihmetteli, että pitikö niin kaukaa kuin Suomesta tyttöystävä ottaa, eikö vaikka joku saksalainen olisi kelvannut. :D (Poikaystävällä oli juuri silloin kylässä saksalainen naispuolinen kaveri, että kiitos tästä!) Mutta mummo ei siinä vaiheessa juuri tuntenut minua, ja on ainakin nykyään on ystävällinen ja kehuu hollannintaitoani, vaikka flaamimurre ei oikein vielä sujukaan.
Kai lapsen itsenäistyminen aiheuttaa ylipäätään perheissä kriisejä, sinä vain olet ikävänä välikappaleena ja helppona kohteena tuossa tilanteessa.
Kiitos vastavierailusta ja kauniista sanoista :)
ReplyDeleteOlet onnekas kun tulet noin hyvin juttuun appivanhempiesi kanssa, tosin itsekin tulin omieni kanssa toimeen kunnes tämä mainitsemasi itsenäistymiskriisi kohtasi heitä. Teillä tuo kriisi onneksi on jo ohi, uskon(tai ehkä enemmänkin toivon) että omien appivanhempieni kanssa tilanne paranisi kun tämä muutto tästä lähtee käyntiin ja he näkevät, että olen kyllä ihan yhtä valmis tekemään töitä yms. kuin D.. Heidän on vähän vaikea ymmärtää kuinka vaikea Suomesta (etenkin pääkaupunkiseudulla) on saada töitä tällä hetkellä, joten he pistävät sen laiskuuden piikkiin, doh!