Explanations

“Once I get up I feel better

and I pull myself together.

I remember those two letters,

it will be OK” - MIKA

I feel like I owe you some explanations. First of all, I haven’t updated my blog in almost two months, and secondly not even all the people who know me in person know what has been going on lately.

In December, just before Christmas holidays, my host-family told me that I wouldn’t have to come back to them after my trip to Finland. Back then people already suggested that I’d return to Finland and start working towards getting a diploma and a proper job but I didn’t want to. I wanted to stay in the Netherlands, close to D. I no longer felt at home in Finland and I was actually a little relieved when I got to return to the Netherlands.

In the Netherlands I started working for another host-family, this time in Wassenaar. Lovely people, three children and I had a great time working with them. Unfortunately last week, in the end of my trial period, the family told me that they did not really need an au-pair as the mother had decided that it wasn’t her time to return to the working life.

So there I was. No job, no place to call my home. Only difficult choices to make. Was I to stay in the Netherlands, perhaps to find another host-family or a job stocking shelves at a supermarket? Or maybe the time had come to return to Finland and do as my friends and family hoped.

Seeing that I am writing this on a plane to Stockholm, where I am going to catch a plane to Helsinki, I opted for the latter. As much as I love D I can’t put my own life and plans aside for another year and half. D wants me to be happy and he and I both know that doing a menial job and living in someone else’s home will not make me happy. I can’t keep on living only for the weekends even if the moments I spend with D dull my ennui. Sometimes being apart is the better option.

Not that we are taking a break from each other, as some people might think. As hard as long distance relationships are, breaking up is no option. We would only end up getting back together. No wonder I currently feel very inspired by such literary and fictional couples as Arwen and Aragorn and Chuck Bass and Blair Waldorf.

So, I’m returning to Finland. Not for the rest of my life, I’m quite sure of that, but at least until I have a diploma. I’m thinking about applying for the journalistic branch of media studies in the Haaga-Helia University of Applied Sciences in Helsinki, but I still have to figure out a plan B as well. Perhaps something to do with the fashion and clothing industry or then communication in the University of Helsinki.

Meanwhile, I am going to be staying at my parents’ place, looking for a job and an apartment. My brother is also looking for his own place so perhaps we’ll move out together. Being flatmates with my brother doesn’t seem like such a bad idea, at least I know him, I know he doesn’t smoke, he isn’t into drugs and he gives me my privacy. But we’ll see, finding an apartment in Helsinki is no piece of cake.

In the end, I have no regrets. Sure, it sucks that things didn’t work out the way I planned, but I’m starting to get used to life throwing me a curveball when I least expect it. I’m learning to accept that there are things I can’t change no matter how much I try. I’ve wiped off my tears and I’m facing the new challenges with a whole new confidence. I have grown up so much in the past six months and learnt new things about myself, other people and the world. I have made new friends, met interesting people and seen new places. My family and friends are supporting me every step of the way. Regretting my decisions would be a waste of time.

As for my blog, I will probably be updating it more often now. Getting this post out of my system has been the hardest part. I have been feeling like blogging about superficial things while I’m going through such a wide array of emotions and changes would be wrong. Finding the balance between personal and superficial is challenging at times but I think that in this post I have everything summed up pretty well. 

--

Taitaa olla selityksen paikka. En ole päivittänyt blogiani melkein kahteen kuukauteen eivätkä edes kaikki ihmiset, jotka henkilökohtaisesti tuntevat minut tiedä miten paljon elämässäni on tapahtunut viime aikoina.

Joulukuussa, juuri ennen joululomaa, host-perheeni ilmoitti, että minun ei tarvitse palata heidän luokseen loman jälkeen. Tuolloin jo perheeni ja ystäväni sanoivat, että ehkä minun olisi aika palata Suomeen ja keskittyä opiskeluihin ja oikean työn hankkimiseen, mutta jääräpäisenä halusin vielä palata Alankomaihin. Halusin viettää rentoa ja huoletonta elämää ja olla D:n lähellä. Suomi ei tuntunut enää kodilta ja olin erittäin helpottunut istuessani lentokoneessa D:n vieressä suuntana Amsterdam.

Alankomaissa aloitin uuden host-perheen luona, Wassenaarissa. Aivan ihana perhe, kolme lasta, ja minulla oli erittäin kivaa heidän luonaan. Ikävä kyllä, viime viikolla kuukauden koeaikani lopussa perhe kertoi, että he olivat tulleet siihen lopputulokseen, että perheen äiti ei haluakaan vielä palata työelämään, joten he eivät tarvitsekaan au-pairia.

Siinä sitä sitten oltiin. Työttömänä ja kodittomana. Vaikeiden kysymysten äärellä. Pitäisikö vielä yrittää löytää uusi host-perhe tai ehkäpä töitä ruokakaupassa? Vai pitäisikö sittenkin palata Suomeen ja myöntää vanhempieni ja ystävieni olleen oikeassa?

Kirjoitan tätä postausta lentokoneessa matkalla Tukholmaan, josta vaihdan Helsinkiin menevään koneeseen, joten taitaa olla selvää, että päädyin kakkosvaihtoehtoon. Niin tärkeä ja rakas kuin D minulle onkin, en voi laittaa omaa elämääni ja tulevaisuudensuunnitelmiani sivuun puoleksitoista vuodeksi eli kunnes D valmistuu. D haluaa minun olevan onnellinen, ja me molemmat tiedämme, että en olisi onnellinen tehdessäni hanttihommia ja asuessa muiden ihmisten kodeissa. En, vaikka D:n kanssa vietetyt hetket lieventävätkin tylsyyttäni. En voi elää pelkästään viikonloppuisin. Joskus on parempi olla erossa.

Ei siis niin, että olisimme eroamassa D:n kanssa. Se olisi täysin tuhoontuomittu yritys, päätyisimme kuitenkin palaamaan takaisin yhteen. Ei ehkä kovin ihmeellistä, että tällä hetkellä esikuviini kuuluvat sellaiset fiktiiviset pariskunnat kuin Arwen ja Aragorn ja Chuck Bass ja Blair Waldorf.

Eli palaan nyt sitten Suomeen. Tuskin koko loppuelämäkseni, mutta ainakin nyt siihen asti, että saan haalittua itselleni tutkintotodistuksen ja kunnon työkokemusta. Ajattelin hakea Haaga-Heliaan suorittamaan medianomin tutkintoa, journalistiikka suuntauksena. Varasuunnitelma pitäisi vielä miettiä, mutta vestonomin tutkinto on vahva ehdokas. Tai sitten haen lukemaan viestintää yliopistossa.

Samalla aikaa asun vanhempieni luona ja etsin töitä ja asuntoa. Pikkuveljeni etsii myös omaa kämppää, joten ehkä yhdistämme voimamme ja muutamme yhteiseen kämppään. Ei yhtään hullumpi ajatus, olisi ainakin luotettava ja tuttu kämppis, johon voi luottaa. Ei tupakoi eikä pidä mitään pilviviljelmiä vaatekaapissa, ja kumpikin osaa jättää toisen rauhaan. Mutta ensin pitäisi onnistua saamaan asunto, mikä onkin helpommin sanottu kuin tehty.

Loppujen lopuksi en kadu yhtään mitään. Totta kai tässä hiukan hatuttaa kun asiat eivät suju niin kuin toivoin, mutta siihenkin rupeaa hiljalleen tottumaan, että löytää itsensä aivan eri suunnasta kuin alunperin oli tarkoitus. Pakko hyväksyä, että joihinkin asioihin sitä ei vaan voi vaikuttaa ja on parempi vain antaa niiden olla kuin hakata päätä seinään. Itkut on nyt itketty ja kohtaan tulevat haasteet aivan uudenlaisella itsevarmuudella. Olen kasvanut niin paljon viimeisen puolen vuoden aikana ja olen oppinut uusia asioita itsestäni, muista ja elämästä. Olen saanut uusia ystäviä, tavannut mielenkiintoisia ihmisiä ja nähnyt maailmaa. Läheiseni tukevat minua jokaisessa mutkassa. Turha sitä on katua. 

Blogini suhteen tarkoitukseni on päivitellä useammin ja säännöllisemmin. Kirjoittaminen on takkuillut lähinnä sen takia, että en oikein tiennyt mitä kirjoittaa. Pinnallisemmista asioista kirjoittaminen ei tuntunut oikealta nyt kun oma elämä on niin muutoksen pyörteissä. Tasapaino pinnallisen ja syvällisen sisällön välillä on toisinaan hankala löytää, mutta tämän postauksen myötä luulisi senkin helpottuvan.

--

Ik denk het is nu tijd geworden om alles te uitleggen. In bijna twee maanden heb ik niets geschreven en ook mensen die mij kennen in het echt weten niet wat er allemaal is gebeurd.

In december, een paar dagen voor kerstvakantie, had mijn gast-gezin me verteld dat ik niet meer terug hoefde te komen na het kerstvakantie. Dan zeiden mijn familie en vrienden dat ik misschien maar terug moet naar Finland en met mijn studies moet beginnen maar dat wou ik helemaal niet. Ik wou in Nederland blijven, bij D. Ik voelde me niet thuis in Finland en ik was zo blij om terug naar Nederland te gaan.

Na kerstvakantie heb ik bij een andere familie gewerkt, deze keer in Wassenaar. Echt aardige mensen, drie leuke kinderen en bij hun vond ik het zo gezellig. Maar jammer genoeg, vorige week hebben ze me verteld dat de moeder toch geen werkende moeder wil zijn dus ze hadden geen au-pair meer nodig.

Dus daar was ik weer. Geen werk, geen plek voor mezelf. Alleen moeilijke keuzes. Wat zal ik doen? In Nederland blijven, nog een gast-gezin zoeken of misschien bij een supermarkt werken? Of misschien toch terug naar Finland gaan en mijn eigen dingen doen?

Nu zit ik te schrijven in het vliegtuig naar Helsinki toe dus ik heb uiteindelijk voor Finland gekozen. Ik hou zo veel van D, maar toch kan ik niet wachten om mijn eigen leven te beginnen en plannen. D wil dat ik blij ben en we weten allebei dat ik niet blij word als ik als een schoonmaakster moet werken en bij andere mensen moet wonen. Ik kan niet alleen voor de weekends leven, zelfs al maakt D me elke keer weer blij. Soms is het beter om apart van elkaar te zijn.
Maar we maken het niet uit of zo. Dat zou helemaal niet lukken, we zouden toch terug naar elkaar rennen. Niet echt verrassend dat ik fictieve stelletjes als Arwen en Aragorn en Chuck Bass en Blair Waldorf heel inspirerend vind.

Dus ik ga terug naar Finland. Niet voor de rest van mijn leven, dat weet ik zeker, maar toch totdat ik een diploma heb. Ik wil journalistiek studeren bij hogeschool Haaga-Helia in Helsinki maar ik moet ook nog iets anders vinden. Ik moet altijd een plan B hebben. Misschien iets met mode en kleren of communicatie bij het universiteit.

Tussentijds zal ik bij mijn ouders wonen, en zoeken voor een baan en een huurwoning. Mijn broertje wil ook uit het huis dus misschien gaan we samen zoeken. Samenwonen met mijn broertje zou eigenlijk niet zo’n slecht idee zijn. Ik ken hem, ik weet dat hij niet rookt en hij is altijd bezig met zijn eigen dingen dus we zouden allebei genoeg ruimte en stilte hebben. Maar eerst moeten we een huurwoning vinden en dat zal niet makkelijk zijn.

Uiteindelijk heb ik geen spijt. Tuurlijk is het rottig dat het niet lukt zoals we willen, maar ik begin er aan te wennen dat het leven mij het elke keer moeilijk maakt als ik het niet verwacht. Ik begin te accepteren dat er dingen zijn die ik niet kan veranderen, hoe hard ik het ook probeer. Ik heb mijn tranen afgeveegd en begin met nieuwe uitdagingen met een nieuw vertrouwen. Ik ben zo gegroeid de laatste 6 maanden en heb veel over mezelf geleerd, maar ook over anderen en de wereld. Ik heb nieuwe vrienden gemaakt, leuke mensen ontmoet en nieuwe plaatsen gezien. Mijn familie en vrienden ondersteunen me met elke stap. Spijt hebben van mijn keuze zou zonde zijn van mijn tijd.

Over mijn blog, ik zal waarschijnlijk meer gaan schrijven nu. Het moeilijkste was om dit verhaal uit me te krijgen. Ik had geen zin om te bloggen over oppervlakkige dingen terwijl mijn leven hectisch was. Een balans zoeken tussen persoonlijk en oppervlakkig is soms moeilijk, maar ik denk dat dit verhaal alles wel duidelijk maakt.