So soon: getting engaged early in the relationship

D and I got engaged when we had been officially in a relationship for five months. We were in a long distance relationship, and it was D's third time to Finland, which means that we had spent less than three weeks with each other "in real life." I was 17, almost 18, and he was 19.

Many people would think that such a short relationship, a long distance relationship too, is no base for an engagement, yet here we are, exactly two years later, still together, still engaged, looking forward to the future.

It was D who proposed to me, very romantically too, and I said yes. Why? Well, even after only five months I knew D well enough to know that we are very compatible. We have the same views on life and politics and such, he's my best friend, he had already been through some pretty rough times with me and he is the type of guy who I want to share my life with. He also lets me be myself, which is a freedom I haven't had with many people. With him I don't have to feel bad for seeing things a certain way and with him my future plans don't get pushed down. D has also taught me so much about myself and he has helped me to grow up to the person I am.

True enough, if we hadn't been in a long distance relationship, we wouldn't have gotten engaged so soon. As far as I know, often the first phase of a new relationship is spent in a pink haze of cuddling and kissing and such, which is fine, and the future of the relationship doesn't even have to be considered. It doesn't have to get so serious so soon. But in a long distance relationship, the future is the key.

No-one really likes long distance relationships. It sucks to only see each other via webcam and it sucks even harder to be deprived from physical closeness. Holding hands and hugs and casual kisses and so on. When those things have been taken away, all you have left is talking. Talking talking talking. Pretty soon the heavier stuff comes up. You go through your life story and get to the bottom of what you want from the future. What you want with this person. Is s/he worth all the negative feelings and loneliness?

So it's relatively safe to say that after five months D and I knew each other better than many couples who have been together for longer. Of course, we lacked on other aspects, and we still haven't lived together. But that might be a good thing too. Long distance has made it possible for the both of us to live our own separate lives. It's important to hold on to yourself and not get lost in the process of becoming a couple. If you don't look out for yourself, you won't be able to make yourself happy, and if you aren't happy, you can't make the other person happy either. Happiness in a relationship is the happiness of two people combined. You can't suffocate yourself or the other person, for the sake of the relationship.

Now, for the first time in 2 years and five months we are giving a "normal relationship" a try. Living apart and seeing each other in the weekends and evenings. It's different and while I do think it's essential for me to experience the Netherlands on my own too, I do want to move in together with D. I want to have our own little home, our tiny apartment somewhere. But right now it's not possible so I'll make-do with what I have. Evenings and weekends. Only 100 kilometres between us.

But, when are we going to get married? That's what being engaged means, right, the promise of getting married? Someday. The only thing I know is that we will get married one day. Later than I'd hope, probably, but that day will come. Where and when and how are just the questions I don't have the answers for.

If we don't even know when we are going to get married, why get engaged so young? Surely we could just be in a relationship without getting the wedding vows involved? We are young, yes, but as I already mentioned, in a long distance relationship the future becomes a pressing subject quite early. It gives hope and certainty to have the rings, to know that one day in the hopefully-not-so-distant future we will live together and be married and live our lives together with all the ups and downs. Growing old together is something I'm looking forward to. It won't be easy all the time but luckily I have the best teammate I could ask for.

I do apologise if this post became a little heavy and long and sappy. (congrats if you made it here) I just have a lot to say on the subject, even if it's a bit more personal than my normal blog posts.

--

D ja minä menimme kihloihin viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Olimme kaukosuhteessa, ja kosinnan aikana D oli Suomessa kolmatta kertaa, eli olimme viettäneet aikaa "oikeasti" yhdessä alle kolme viikkoa. Minä olin 17, melkein 18, ja D oli 19.

Monet ovat varmasti sitä mieltä, että noin lyhyen seurustelun jälkeen ei ole mitään asiaa kihlasormusostoksille, varsinkin kun on kyse kaukosuhteesta, mutta tänään me vietämme D:n kanssa 2-vuotiskihlapäiväämme, edelleen yhdessä ja suunnittelemme innolla yhteistä tulevaisuutta.

D kosi minua, erittäin romanttisesti, ja minä vastasin tietenkin kyllä. Miksi? No, ihan siitä syystä, että jo viiden kuukauden aikana olin oppinut tuntemaan D:n sen verran hyvin, että tiesin meidän sopivan toisillemme. Meillä on samanlaiset arvot, ja monia yhteisiä mielenkiinnon kohteita. D on minun paras ystäväni, häneen voi luottaa vaikeinakin aikoina (minkä hän oli todistanut jo ensimmäisen viiden kuukauden aikana) ja hän on juuri sellainen henkilö, jonka kanssa haluan jakaa elämäni. D myös antaa minun olla oma itseni, mikä on minulle erittäin tärkeää. D:n seurassa minun ei tarvitse piilotella mielipiteitäni, eikä hän lyttää minun tulevaisuudensuunnitelmiani. D on auttanut minua oppimaan asioita itsestäni, ja hän on tukenut minua kasvussani henkilöksi, joka tänään olen.

Myönnetään, jos emme olisi olleet kaukosuhteessa, emme olisi menneet kihloihin niin pian. Minun käsitykseni mukaan useimmissa ei-kaukosuhteissa ensimmäiset kuukaudet menevät vaaleanpunaisessa kuplassa ihastuneena ja käsikädessä kulkiessa, mikä on tietenkin aivan okei, ja ihanaa. Suhteen tulevaisuutta ei tarvitse niinkään vielä miettiä, siitä ei tarvitse ottaa ylimääräisiä paineita. Suhteen ei tarvitse vakavoitua niin pian, mutta kaukosuhteessa tulevaisuus on todella tärkeä osa suhteen hyvinvointia.

Kukaan ei voi pitää kaukosuhteista. On kamalaa nähdä toista vain tietokoneen ruudulla ja on vieläkin kamalaa kun ei pysty koskettamaan toista. Ihminen tarvitsee kosketusta, kädestäpitämistä, halailua ja nopeita pusuja poskella. Kaukosuhteessa niitä saa vain, kun ollaan "oikeasti" yhdessä, meidän tapauksessamme noin joka toinen kuukausi viikon ajan. Muu aika meneekin sitten puhumiseen, kun ei muutakaan voi. Puheenaiheet käydään läpi aika nopeasti, eli vakavampiin aiheisiin päästään nopeammin. Sitä tulee käytyä läpi oma elämäntarina ja kaikki mahdolliset pilvilinnat, myös se, mitä suhteelta halutaan. Onko toinen todella kaiken ikävän ja yksinäisyyden arvoinen?

Lyhyestä virsi kaunis, voidaan siis aika turvallisesti sanoa, että D ja minä tunsimme toisemme paremmin vain viiden lyhyen kuukauden jälkeen kuin monet muut kauemminkin yhdessä olleet pariskunnat, jotka eivät ole olleet kaukosuhteessa. Toki meiltä on jäänyt kokematta asioita, joita ei-kaukosuhdepariskunnat kokevat, emmekä me ole vieläkään asuneet yhdessä, mikä voi olla toisaalta ihan hyväkin asia. Kaukosuhde nimittäin antaa kummallekin osapuolelle enemmän vapautta. Kumpikin voi elää omaa elämäänsä, selvittää omin päin, että mitkä asiat oikeasti kiinnostavat töiden ja opiskelujen ja vapaa-ajan suhteen. On tärkeää muistaa pitää kiinni itselle tärkeistä asioista myös parisuhteessa. Onnellinen parisuhde muodostuu kahdesta onnellisesta ihmisestä. Pitää pystyä vastaamaan omasta onnellisuudestaan ennen kuin voi yrittää tehdä toista onnelliseksi. Ei saa uhrata liian paljon itsestään parisuhteen vuoksi.

Tänään, tasan kaksi vuotta kosinnan jälkeen, olemme hiukan erilaisessa tilanteessa. Ensimmäistä kertaa kokeilemme D:n kanssa millaista on olla nk. normaalissa suhteessa. Asumme erillämme ja näemme toisiamme viikonloppuisin ja toisinaan iltaisin. Ero kaukosuhteeseen on suuri, enkä voi oikein sanoa, että kumpi on parempi. Kaikista eniten haluaisin jo muuttaa yhteen D:n kanssa, johonkin pikkuhuoneistoon, mutta valitettavasti se ei ole vielä mahdollista. Pitää vain ottaa kaikki irti siitä, mitä meillä on. Iltoja ja viikonloppuja. Vain 100 kilometriä välimatkaa.

Mutta palataksemme alkuperäiseen aiheeseen, milloin olemme sitten menossa naimisiin. Sitähän kihloissa oleminen tarkoittaa, että ollaan menossa naimisiin. Jonain päivänä tulevaisuudessa. Ainoa asia, jonka tiedän varmasti, on se, että joku päivä menemme D:n kanssa naimisiin. Milloin, missä ja miten ovatkin sitten vaikeampia kysymyksiä.

Jos asiat kerta ovat niin epäselviä, saattaisi joku huomauttaa, miksi olemme sitten ylipäänsä kihloissa, ja vielä näin nuorina. Varmasti me voisimme olla "vain" seurustelusuhteessa, ilman hääkellojen kaukaista kuminaa. Nuoriahan tässä ollaan, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, kaukosuhteessa tulevaisuudensuunnitelmat astuvat kuvioihin jo kovin aikaisin. Kihloissa oleminen antaa toivoa ja varmuutta tulevaisuuten liittyen. Helpottaa tietää, että jonain päivänä D ja minä asumme yhdessä ja olemme naimisissa ja elämme yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Odotan innolla yhteistä elämäämme. Aina ei varmasti ole helppoa ja mutkatonta, mutta onneksi minulla on kaikkein paras partner-in-crime.

Pahoittelut ylipitkästä ja siirappisesta postauksesta. (onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti) Aihe luonnollisesti herättää minussa tunteita ja ajatuksia, ja halusin niitä nyt sitten täälläkin jakaa, kevyempien postausten vastapainona.

--

D en ik gingen verloven toen we nog maar 5 maanden met elkaar hadden. We hadden een langeafstands-relatie en D kwam voor de derde keer naar Finland, wat betekent dat we elkaar nog maar 3 weken 'in het echt' hadden gezien. Ik was 17, bijna 18, hij was 19.

Veel mensen zouden denken dat zo'n korte relatie, die ook nog eens een langeafstands-relatie is, geen basis is voor een verloving, maar hier zijn we, precies twee jaar later, nog steeds bij elkaar en kijken we uit naar de toekomst.

Het was D die mij vroeg, op een romantische manier ook, en ik zei ja. Waarom? Nou, zelfs na 5 maanden wist ik al dat D en ik goed bij elkaar zouden passen. We hebben dezelfde kijk op het leven, op politiek en meer, hij is m'n beste vriend, hij heeft me door meerdere hele moeilijke perioden in m'n leven geholpen en hij is precies de man met wie ik m'n leven wil leven. Hij laat me ook mezelf zijn, wat een vrijheid is die ik niet met veel mensen heb gehad. Met hem hoef ik me niet slecht te voelen als ik iets op m'n eigen manier doe en m'n eigen plannen voor de toekomst worden niet in de grond gedrukt. D heeft me veel over mezelf geleerd en hij heeft me geholpen om te groeien naar wie ik nu ben.

Eerlijk is eerlijk, als we niet in een langeafstands-relatie zouden zijn, hadden we niet verloofd. Voor zover ik weet is de eerste stap in een relatie een roze gloed van knuffelen en zoenen, wat prima is, en de toekomst van de relatie komt niet echt ter sprake. Het hoeft niet meteen zo serieus te worden, maar in een langeafstands-relatie is de toekomst het uitgangspunt.

Niemand houdt echt van afstandsrelaties. Het is stom om elkaar alleen via de webcam te zien en niet fysiek bij elkaar zijn is een rotgevoel. Handen vasthouden, knuffelen en zoenen enzovoorts. Als je dat wegneemt is praten het enige wat je over houdt. Praten praten praten. Het duurt niet lang voordat de zwaardere topics komen en je gaat door het verhaal van je leven en zoekt grondig uit wat je wil in de toekomst. Wat wil je met deze persoon, is hij of zij het waard om door de negatieve gevoelens en het alleen zijn te komen?

Dus het is aannemelijk om te zeggen dat D en ik elkaar beter kunnen dan veel andere koppels die al langer bij elkaar zijn. Natuurlijk komen we tekort op andere aspecten en we hebben nog steeds niet in hetzelfde huis gewoond, maar dat is misschien ook wel goed. Lange afstand heeft het mogelijk gemaakt voor ons om onze eigen levens te leiden tot op zekere hoogte. Het is belangrijk om jezelf te blijven en niet jezelf kwijt te raken wanneer je een koppeltje vormt. Als je niet voor jezelf zorgt, kan je jezelf niet blij maken en als je niet blij bent, kan je de ander ook niet blij maken. Blij zijn in een relatie is de blijdschap van twee mensen bij elkaar. Om de relatie heel te houden moet je de ander ook z'n zin geven.

Nu, voor het eerst in 2 jaar en 5 maanden proberen we een 'normale' relatie. We wonen apart en zien elkaar in de weekenden en soms 's avonds. Het is anders en ondanks dat ik denk dat het goed is om Nederland zelf te leren kennen, wil ik graag samenwonen met D. Ons eigen huisje, ons eigen appartementje ergens. Op dit moment is het niet echt mogelijk, dus doen we het met wat we hebben. Avonden en weekenden. Maar 100 kilometer bij elkaar vandaan.

Maar, wanneer gaan we dan trouwen? Dat is wat het betekent toch, verloven? De belofte om te trouwen? Ik weet het nog niet. Het enige dat ik weet is dat we ooit gaan trouwen, op een dag. Later dan dat ik zou willen misschien, maar de dag zal komen. Waar en wanneer en hoe zijn vragen waar ik nog geen antwoord op heb.

Waarom dan zo vroeg verloven? We hadden natuurlijk ook gewoon een relatie kunnen hebben zonder elkaar te beloven om te trouwen. We zijn ook jong, maar in een langeafstands-relatie heb je het eerder over de toekomst. Het geeft je hoop en moed als je een ring hebt, omdat je weet dat in de toekomst, hopelijk erg nabije toekomst, we samen zullen wonen en getrouwd zullen zijn en onze levens leven met wat daar allemaal bij komt kijken. Samen oud worden is waar ik op hoop. Het zal allemaal niet makkelijk zijn, maar gelukkig heb ik de beste partner waar ik om kon vragen.

Sorry als dit een beetje lang en zwaar is geworden, ik had gewoon veel te zeggen hierover, zelfs als het iets persoonlijker is dan wat ik normaal post.