Profile Picture

Know me

Senja, 20 years old, Helsinki/Finland
Read more...
Sponsors, collaborations...
Terms of Use...

Find me

Email me Facebook Twitter Pinterest Google Plus flickr

Follow me

Follow Puukengät

Thursday, October 25, 2012

So soon: getting engaged early in the relationship

Helsinki, Uspenski Cathedral, Helsinki in October

D and I got engaged when we had been officially in a relationship for five months. We were in a long distance relationship, and it was D's third time to Finland, which means that we had spent less than three weeks with each other "in real life." I was 17, almost 18, and he was 19.

Many people would think that such a short relationship, a long distance relationship too, is no base for an engagement, yet here we are, exactly two years later, still together, still engaged, looking forward to the future.

It was D who proposed to me, very romantically too, and I said yes. Why? Well, even after only five months I knew D well enough to know that we are very compatible. We have the same views on life and politics and such, he's my best friend, he had already been through some pretty rough times with me and he is the type of guy who I want to share my life with. He also lets me be myself, which is a freedom I haven't had with many people. With him I don't have to feel bad for seeing things a certain way and with him my future plans don't get pushed down. D has also taught me so much about myself and he has helped me to grow up to the person I am.

True enough, if we hadn't been in a long distance relationship, we wouldn't have gotten engaged so soon. As far as I know, often the first phase of a new relationship is spent in a pink haze of cuddling and kissing and such, which is fine, and the future of the relationship doesn't even have to be considered. It doesn't have to get so serious so soon. But in a long distance relationship, the future is the key.

No-one really likes long distance relationships. It sucks to only see each other via webcam and it sucks even harder to be deprived from physical closeness. Holding hands and hugs and casual kisses and so on. When those things have been taken away, all you have left is talking. Talking talking talking. Pretty soon the heavier stuff comes up. You go through your life story and get to the bottom of what you want from the future. What you want with this person. Is s/he worth all the negative feelings and loneliness?

So it's relatively safe to say that after five months D and I knew each other better than many couples who have been together for longer. Of course, we lacked on other aspects, and we still haven't lived together. But that might be a good thing too. Long distance has made it possible for the both of us to live our own separate lives. It's important to hold on to yourself and not get lost in the process of becoming a couple. If you don't look out for yourself, you won't be able to make yourself happy, and if you aren't happy, you can't make the other person happy either. Happiness in a relationship is the happiness of two people combined. You can't suffocate yourself or the other person, for the sake of the relationship.

Now, for the first time in 2 years and five months we are giving a "normal relationship" a try. Living apart and seeing each other in the weekends and evenings. It's different and while I do think it's essential for me to experience the Netherlands on my own too, I do want to move in together with D. I want to have our own little home, our tiny apartment somewhere. But right now it's not possible so I'll make-do with what I have. Evenings and weekends. Only 100 kilometres between us.

But, when are we going to get married? That's what being engaged means, right, the promise of getting married? Someday. The only thing I know is that we will get married one day. Later than I'd hope, probably, but that day will come. Where and when and how are just the questions I don't have the answers for.

If we don't even know when we are going to get married, why get engaged so young? Surely we could just be in a relationship without getting the wedding vows involved? We are young, yes, but as I already mentioned, in a long distance relationship the future becomes a pressing subject quite early. It gives hope and certainty to have the rings, to know that one day in the hopefully-not-so-distant future we will live together and be married and live our lives together with all the ups and downs. Growing old together is something I'm looking forward to. It won't be easy all the time but luckily I have the best teammate I could ask for.

I do apologise if this post became a little heavy and long and sappy. (congrats if you made it here) I just have a lot to say on the subject, even if it's a bit more personal than my normal blog posts.

--

D ja minä menimme kihloihin viiden kuukauden seurustelun jälkeen. Olimme kaukosuhteessa, ja kosinnan aikana D oli Suomessa kolmatta kertaa, eli olimme viettäneet aikaa "oikeasti" yhdessä alle kolme viikkoa. Minä olin 17, melkein 18, ja D oli 19.

Monet ovat varmasti sitä mieltä, että noin lyhyen seurustelun jälkeen ei ole mitään asiaa kihlasormusostoksille, varsinkin kun on kyse kaukosuhteesta, mutta tänään me vietämme D:n kanssa 2-vuotiskihlapäiväämme, edelleen yhdessä ja suunnittelemme innolla yhteistä tulevaisuutta.

D kosi minua, erittäin romanttisesti, ja minä vastasin tietenkin kyllä. Miksi? No, ihan siitä syystä, että jo viiden kuukauden aikana olin oppinut tuntemaan D:n sen verran hyvin, että tiesin meidän sopivan toisillemme. Meillä on samanlaiset arvot, ja monia yhteisiä mielenkiinnon kohteita. D on minun paras ystäväni, häneen voi luottaa vaikeinakin aikoina (minkä hän oli todistanut jo ensimmäisen viiden kuukauden aikana) ja hän on juuri sellainen henkilö, jonka kanssa haluan jakaa elämäni. D myös antaa minun olla oma itseni, mikä on minulle erittäin tärkeää. D:n seurassa minun ei tarvitse piilotella mielipiteitäni, eikä hän lyttää minun tulevaisuudensuunnitelmiani. D on auttanut minua oppimaan asioita itsestäni, ja hän on tukenut minua kasvussani henkilöksi, joka tänään olen.

Myönnetään, jos emme olisi olleet kaukosuhteessa, emme olisi menneet kihloihin niin pian. Minun käsitykseni mukaan useimmissa ei-kaukosuhteissa ensimmäiset kuukaudet menevät vaaleanpunaisessa kuplassa ihastuneena ja käsikädessä kulkiessa, mikä on tietenkin aivan okei, ja ihanaa. Suhteen tulevaisuutta ei tarvitse niinkään vielä miettiä, siitä ei tarvitse ottaa ylimääräisiä paineita. Suhteen ei tarvitse vakavoitua niin pian, mutta kaukosuhteessa tulevaisuus on todella tärkeä osa suhteen hyvinvointia.

Kukaan ei voi pitää kaukosuhteista. On kamalaa nähdä toista vain tietokoneen ruudulla ja on vieläkin kamalaa kun ei pysty koskettamaan toista. Ihminen tarvitsee kosketusta, kädestäpitämistä, halailua ja nopeita pusuja poskella. Kaukosuhteessa niitä saa vain, kun ollaan "oikeasti" yhdessä, meidän tapauksessamme noin joka toinen kuukausi viikon ajan. Muu aika meneekin sitten puhumiseen, kun ei muutakaan voi. Puheenaiheet käydään läpi aika nopeasti, eli vakavampiin aiheisiin päästään nopeammin. Sitä tulee käytyä läpi oma elämäntarina ja kaikki mahdolliset pilvilinnat, myös se, mitä suhteelta halutaan. Onko toinen todella kaiken ikävän ja yksinäisyyden arvoinen?

Lyhyestä virsi kaunis, voidaan siis aika turvallisesti sanoa, että D ja minä tunsimme toisemme paremmin vain viiden lyhyen kuukauden jälkeen kuin monet muut kauemminkin yhdessä olleet pariskunnat, jotka eivät ole olleet kaukosuhteessa. Toki meiltä on jäänyt kokematta asioita, joita ei-kaukosuhdepariskunnat kokevat, emmekä me ole vieläkään asuneet yhdessä, mikä voi olla toisaalta ihan hyväkin asia. Kaukosuhde nimittäin antaa kummallekin osapuolelle enemmän vapautta. Kumpikin voi elää omaa elämäänsä, selvittää omin päin, että mitkä asiat oikeasti kiinnostavat töiden ja opiskelujen ja vapaa-ajan suhteen. On tärkeää muistaa pitää kiinni itselle tärkeistä asioista myös parisuhteessa. Onnellinen parisuhde muodostuu kahdesta onnellisesta ihmisestä. Pitää pystyä vastaamaan omasta onnellisuudestaan ennen kuin voi yrittää tehdä toista onnelliseksi. Ei saa uhrata liian paljon itsestään parisuhteen vuoksi.

Tänään, tasan kaksi vuotta kosinnan jälkeen, olemme hiukan erilaisessa tilanteessa. Ensimmäistä kertaa kokeilemme D:n kanssa millaista on olla nk. normaalissa suhteessa. Asumme erillämme ja näemme toisiamme viikonloppuisin ja toisinaan iltaisin. Ero kaukosuhteeseen on suuri, enkä voi oikein sanoa, että kumpi on parempi. Kaikista eniten haluaisin jo muuttaa yhteen D:n kanssa, johonkin pikkuhuoneistoon, mutta valitettavasti se ei ole vielä mahdollista. Pitää vain ottaa kaikki irti siitä, mitä meillä on. Iltoja ja viikonloppuja. Vain 100 kilometriä välimatkaa.

Mutta palataksemme alkuperäiseen aiheeseen, milloin olemme sitten menossa naimisiin. Sitähän kihloissa oleminen tarkoittaa, että ollaan menossa naimisiin. Jonain päivänä tulevaisuudessa. Ainoa asia, jonka tiedän varmasti, on se, että joku päivä menemme D:n kanssa naimisiin. Milloin, missä ja miten ovatkin sitten vaikeampia kysymyksiä.

Jos asiat kerta ovat niin epäselviä, saattaisi joku huomauttaa, miksi olemme sitten ylipäänsä kihloissa, ja vielä näin nuorina. Varmasti me voisimme olla "vain" seurustelusuhteessa, ilman hääkellojen kaukaista kuminaa. Nuoriahan tässä ollaan, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, kaukosuhteessa tulevaisuudensuunnitelmat astuvat kuvioihin jo kovin aikaisin. Kihloissa oleminen antaa toivoa ja varmuutta tulevaisuuten liittyen. Helpottaa tietää, että jonain päivänä D ja minä asumme yhdessä ja olemme naimisissa ja elämme yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Odotan innolla yhteistä elämäämme. Aina ei varmasti ole helppoa ja mutkatonta, mutta onneksi minulla on kaikkein paras partner-in-crime.

Pahoittelut ylipitkästä ja siirappisesta postauksesta. (onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti) Aihe luonnollisesti herättää minussa tunteita ja ajatuksia, ja halusin niitä nyt sitten täälläkin jakaa, kevyempien postausten vastapainona.

--

D en ik gingen verloven toen we nog maar 5 maanden met elkaar hadden. We hadden een langeafstands-relatie en D kwam voor de derde keer naar Finland, wat betekent dat we elkaar nog maar 3 weken 'in het echt' hadden gezien. Ik was 17, bijna 18, hij was 19.

Veel mensen zouden denken dat zo'n korte relatie, die ook nog eens een langeafstands-relatie is, geen basis is voor een verloving, maar hier zijn we, precies twee jaar later, nog steeds bij elkaar en kijken we uit naar de toekomst.

Het was D die mij vroeg, op een romantische manier ook, en ik zei ja. Waarom? Nou, zelfs na 5 maanden wist ik al dat D en ik goed bij elkaar zouden passen. We hebben dezelfde kijk op het leven, op politiek en meer, hij is m'n beste vriend, hij heeft me door meerdere hele moeilijke perioden in m'n leven geholpen en hij is precies de man met wie ik m'n leven wil leven. Hij laat me ook mezelf zijn, wat een vrijheid is die ik niet met veel mensen heb gehad. Met hem hoef ik me niet slecht te voelen als ik iets op m'n eigen manier doe en m'n eigen plannen voor de toekomst worden niet in de grond gedrukt. D heeft me veel over mezelf geleerd en hij heeft me geholpen om te groeien naar wie ik nu ben.

Eerlijk is eerlijk, als we niet in een langeafstands-relatie zouden zijn, hadden we niet verloofd. Voor zover ik weet is de eerste stap in een relatie een roze gloed van knuffelen en zoenen, wat prima is, en de toekomst van de relatie komt niet echt ter sprake. Het hoeft niet meteen zo serieus te worden, maar in een langeafstands-relatie is de toekomst het uitgangspunt.

Niemand houdt echt van afstandsrelaties. Het is stom om elkaar alleen via de webcam te zien en niet fysiek bij elkaar zijn is een rotgevoel. Handen vasthouden, knuffelen en zoenen enzovoorts. Als je dat wegneemt is praten het enige wat je over houdt. Praten praten praten. Het duurt niet lang voordat de zwaardere topics komen en je gaat door het verhaal van je leven en zoekt grondig uit wat je wil in de toekomst. Wat wil je met deze persoon, is hij of zij het waard om door de negatieve gevoelens en het alleen zijn te komen?

Dus het is aannemelijk om te zeggen dat D en ik elkaar beter kunnen dan veel andere koppels die al langer bij elkaar zijn. Natuurlijk komen we tekort op andere aspecten en we hebben nog steeds niet in hetzelfde huis gewoond, maar dat is misschien ook wel goed. Lange afstand heeft het mogelijk gemaakt voor ons om onze eigen levens te leiden tot op zekere hoogte. Het is belangrijk om jezelf te blijven en niet jezelf kwijt te raken wanneer je een koppeltje vormt. Als je niet voor jezelf zorgt, kan je jezelf niet blij maken en als je niet blij bent, kan je de ander ook niet blij maken. Blij zijn in een relatie is de blijdschap van twee mensen bij elkaar. Om de relatie heel te houden moet je de ander ook z'n zin geven.

Nu, voor het eerst in 2 jaar en 5 maanden proberen we een 'normale' relatie. We wonen apart en zien elkaar in de weekenden en soms 's avonds. Het is anders en ondanks dat ik denk dat het goed is om Nederland zelf te leren kennen, wil ik graag samenwonen met D. Ons eigen huisje, ons eigen appartementje ergens. Op dit moment is het niet echt mogelijk, dus doen we het met wat we hebben. Avonden en weekenden. Maar 100 kilometer bij elkaar vandaan.

Maar, wanneer gaan we dan trouwen? Dat is wat het betekent toch, verloven? De belofte om te trouwen? Ik weet het nog niet. Het enige dat ik weet is dat we ooit gaan trouwen, op een dag. Later dan dat ik zou willen misschien, maar de dag zal komen. Waar en wanneer en hoe zijn vragen waar ik nog geen antwoord op heb.

Waarom dan zo vroeg verloven? We hadden natuurlijk ook gewoon een relatie kunnen hebben zonder elkaar te beloven om te trouwen. We zijn ook jong, maar in een langeafstands-relatie heb je het eerder over de toekomst. Het geeft je hoop en moed als je een ring hebt, omdat je weet dat in de toekomst, hopelijk erg nabije toekomst, we samen zullen wonen en getrouwd zullen zijn en onze levens leven met wat daar allemaal bij komt kijken. Samen oud worden is waar ik op hoop. Het zal allemaal niet makkelijk zijn, maar gelukkig heb ik de beste partner waar ik om kon vragen.

Sorry als dit een beetje lang en zwaar is geworden, ik had gewoon veel te zeggen hierover, zelfs als het iets persoonlijker is dan wat ik normaal post.


28 comments:

  1. Ihana postaus, ja pakko sanoa että ymmärrän tilannettasi yllättävän paljon :) Mulla oli kans alkuun kaukosuhde miehen kanssa - toki me oltiin sentään samassa valtiossa - ja kihlat tuli kuvioihin noin 10kk seurustelun jälkeen. Kaksi vuotta on meilläkin tullut kihloista täyteen, eikä tietoakaan hääpäivästä. Mutta mitä sitten? Niiden aika tulee kun tulee, mulle kans pääasia on tieto siitä et se jota rakastaa on valmis jakamaan loppuelämänsä mun kanssa se on ihan mieletön tunne :) Kyllä hymyilytti lukea tää teksti - vakavasta pohdinnasta huolimatta - juuri siksi että painin henkisesti hyvin samanlaisten asioiden kanssa :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Apua meillä on kyllä niin paljon yhteistä! Tosi ihanaa kun tykkäsit postauksesta, olin vähän huolissani, että josko tuli valittua vähän liian painava aihe näin blogin puolelle :D ♥

      Delete
  2. Kiva postaus. En ymmärrä nykymaailman pakotetta siihen, että kaikki pitää tehdä juuri siinä aikataulussa, kun on "sovinnaista" ja kihloista jo tietää hääpäivä. Olin kihloissa entiseni kanssa eikä hääpäivästä ollut tietoakaan viiteen vuoteen. Sormus oli vain eräänlainen symboli ja merkki sitoutumisesta.

    Jos jotain kaukosuhde opettaa on se, että kahdella ihmisellä voi olla omat elämät, mutta olla silti yhdessä. Lähisuhteessa toisen elämästä tulee niin äkkiä yhteinen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Todella kiva kun tykkäsit! Ajat tosiaan muuttuvat, ja nykyään rupeaa olemaan tavallisempaa, että kihla-aika voi olla vuosien pituinen.. ja mikäs siinä, ehtiipähän sä ästää ja suunnitella häitä varten :)

      Ja on tosiaan tärkeää pitää kiinni myös siitä omasta elämästä, tosin ei liian lujaa, kun tarkoitus on kuitenkin jakaa elämä sen toisen kanssa!

      Delete
    2. Mikäs tässä kiire valmiissa maailmassa sanoo mun vanehmmat jotka on olleet kihloissa 36-vuotta...

      Joo, ei liian lujasti kiinni omastaan, mutta edellisessä suhteessa olin miehen äiti, sihteeri, pankkivirkailija, tyttöystävä ja terapeutti, on mukavaa kun on omaakin elämää :D.

      Delete
    3. No eihän tää kaksi vuotta sitten ole vielä mitään :D Tosi ihanaa kun löytyy pariskuntia, jotka pysyy yhdessä vuodesta toiseen ♥

      Joo kyllä ymmärtää että ton jälkeen kaipaa myös omaa elämää :D

      Delete
  3. Congratulations for getting engaged ! I got engaged for 15 years, haahaa ! But its true. Me and my hubby are childhood sweethearts! Ours was also a long distance relationship like yours. So, I can identify with a lot of things you are saying.
    I appreciate your mature views on life and relationship. You are so young { half my age } but you are very mature and wise.
    May God bless you both !

    ReplyDelete
    Replies
    1. Thank you so much! ♥ I'm glad you could appreciate my views and thoughts, as I wrote this very much based on my own experiences :)

      Delete
  4. ihana postaus! oot kyllä rohkee ja mun mielestä kenelläkään ei ole oikeus tulla kritisoimaan tai arvostelemaan toisen valintoja: elämässä pitää tehdä silti kuin sillä hetkellä tuntuu, ei ole mitään sääntöjä siitä, kuinka pitkään pitää olla yhdessä ennen kihloja. toiset aikaisemmin toiset myöhemmin :) oikein ihana ällösiirappipostaus nyt alkoi aamu hyvin oot ihana :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Aww ihanaa kun pystyin piristämään sun aamua ♥ Kiitos!!!

      Delete
  5. Suhteet ovat sellaisia asioita jotka muuttuvat ajan myötä eli mitään ei voi tietää etukäteen mutta jos elämänarvot matsaavat alusta asti niin aika hyvillä pohjilla mennään.

    Hollantilaiset menevät keskimäärin myöhemmin naimisiin ja tekevät myöhemmin lapsia kuin suomalaiset ja opiskelujen jälkeen tykätään matkustella ja nähdä maailmaa. Musta tuntuu sen mukaan mitä olen nähnyt ja kuullut että täällä seurustelu on nuorenakin heti aika vakavaa vaikka se eka seurustelusuhde sitten karahtaakin karille yleensä siinä vaiheessa kun opiskelut loppuvat, hollantilaiset elävät sitä "villiä nuoruutta" vasta reilusti yli kaksikymppisinä, täysi-ikäisiäkin eli vanhemmista riippumattomia ollaan vasta 21 -vuotiaina.

    Mutta teidän suhde on teidän välinen eikä siihen kellään ulkopuolisella ole mitään sanottavaa, jokainen suhde menee omia polkujaan. Mä tapasin mieheni ekan kerran vuonna 2005 ja nyt meillä on kaksi tyttöä joista toinen täyttää kohta kuusi:) Tosin mun mies oli silloin jo hollantilaisittain perheenperustamisiässä eli kolmekymppinen:D

    ReplyDelete
    Replies
    1. Saman asian olen kyllä huomannut, vaikka D:n perheessä sekä D:n äiti että isoäiti ovat perustaneet perheensä nuorina. Naimisiin olisi tarkoitus mennä heti kun siihen tulee kunnon mahdollisuus, ja ensin olisi tarkoitus asua jonkin aikaa ihan yhdessä omassa (vuokra)asunnossa. Lapsia ei kyllä varmaan hankita ennen kuin vasta minullakin on opiskelut ohi, huolimatta siitä, että D haluaa isäksi ennen kolkytvuotissynttäreitään... Itse kuitenkin haluan nähdä maailmaa ja työelämää ennen kuin hankin lapsia, todennäköisesti, koska oma äitini ei niin koskaan tehnyt.

      Ja on ihan luonnollista, että suhteet muuttavat muotoaan ajan myötä. Ei meidän suhde D:n kanssa ole enään samanlainen kuin 2,5 vuotta sitten, ja ihan hyvä niin. Luulen, että monet suhteet nykyään kariutuvat siksi, että oletetaan suhteen pysyvän samanlaisena kaikki vuodet, ja petytään kun niin ei tapahdu.

      Koskaan ei voi tietää mitä elämä tuo eteen, mutta onneksi on ihmisiä, joiden kanssa voi luovia karikoista :)

      Delete
  6. Haluun ett häät tulee pian, jotta voin järjestellä niitä sun kaa ja tietysti syödä hyvää ruokaa :D

    ärsyttää vaan, kun monet nuoret menee sen takia kihloihin että näytetään kuinka "hieno" suhde niillä on "mäpäs oon kihloissa" --> meiän suhde on tosi VAKAVA. kihloihin pitäisi mennä sen toisen ihmisen takia eikä sen takia, että on tosi "cool" olla kihloissa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Hahahah :D Kannattaa sitten toivoa että voitetaan lotossa!

      Joo, tuntuu, että monet ajattelee vieläkin, että me mentiin D:n kanssa kihloihin vaan sen takia että meidän suhde olisi "virallinen," vaikka ei sormukset tee suhteesta sen virallisempaa tai vakavampaa. Me mentiin D:n kanssa kihloihin ihan vain sen takia, että tiedettiin jo siinä vaiheessa, että halutaan kulkea tätä elämän tietä (kauhean runolliseksi menee :D) yhdessä :)

      Delete
  7. Ihana postaus! Ei mun makuun ainakaan ainakaan mitenkään liian siirappinen! Puhuit asiaa ja vieläpä realistisesti! Ja mun mielestä jos pari selviää kaukosuhteilusta, selviävät he melkeinpä mistä vain. :) ps.http://mess-in-wonderland.blogspot.fi/2012/10/kysymyksia.html

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi kun kiva että tykkäsit :)

      Ja laittelen sulle jotain kysymyksia kunhan ehdin ♥

      Delete
  8. Tämä oli tosi mielenkiintoinen postaus :)

    Olen naimisissa hollantilaisen miehen kanssa. Menimme kihloihin, kun seurustelua takana oli kaksi vuotta ja naimisiin menimme siitä vuoden päästä. Häiden aikaan minä oli 21-vuotias ja mieheni 22-vuotias. Aika nuoria kai hollannin mittapuulla, mutta kukaan hollantilaisista ystävistämmet tai tutuista ei ole ääneen ainakaan koskaan maininnut että voi kun olemme nuoria tai miten "näin aikaisin" menimme naimisiin.
    Suomalaiset ystäväni taas ihmettelivät että miksi menemme jo nyt naimisiin, kihlaus olisi kuulemma jo hyvin toivottua ja hyvä askel mutta naimisiinmenoa olisi kannattanut vielä odottaa vuosia :D

    Itse en ihan ymmärrä tätä suomalaisten kihlakulttuuria?
    Miksi pitää mennä kihloihin jos ei edes tiedetä milloin mennää naimisiin?
    Mun mielestä se kihlaus juuri tarkoittaa sitä että tiedotetaan kaikille että aiomme ottaa tämän askeleen pian ja valmistellaan itsensä lisäksi muita tähän ilouutiseen.
    Ei kihlaus sinällään ole mikään "askel". Monet suomalaisista ystävistäni puhuu tähän tyyliin "seurustelu on eka askel, sitten yhteen muutto ja kihlat, joskus sitten ehkä naimisiin meno ja toivottavasti lapsia".

    Kyllähän jo aikalailla suhteen alkuaikona voi sen tietää ollaanko missä menossa ja onko tää suhde nyt niin vakaalla pohjalla että voidaan miettiä naimisiin menoa. Muistan, että puhuttiin miehen kanssa vuoden seurustelun jälkeen hyvin vakavasti kuinka molemmat halutaan naimisiin ja vieläpä ihan muutaman vuoden sisällä. Ei tämä nyt mitään kihlausta tarkoittanut vaan ihan normaaliahan se on puhua tällaisista asioista. Kihlaus tapahtui sitten kun mies kosi ja sen jälkeen sitten päätettiin hääpäivä ja kerrottiin ystäville ja sukulaisille.
    Kaikki hollantilaiset ystävämme pitivät sitä enemmän kuin normaalina käytäntönä että kihlajaisjuhlissa jo kerroimme hääpäivän, kun taas suomalaiset ystäväni olivat ihan hämillään.


    Anteeksi jos tämä mielipiteeni loukkaa jotakuta. Tietysti kaikki parit menköön omalla tavallaan, mutta en vaan millään näe järkeä kihlautumisella jos ei edes hääpäivästä ole enempää tietoa kuin "joku päivä...ihan varmasti"
    Miksi edes mennä kihloihin? Näyttääksen "vakavammalta" suhteelta muiden silmissä?
    Ihan hyvin voisi seurustella ilman sormusta ja yhtä vakavalla mielellä ja naimisiin meno tähtäimessä, kunnes on aikaa ja rahaa ja tuntuu sopivalta mennä naimisiin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitos pitkästä ja ajatuksella kirjoitetusta kommentista.

      Me tosiaan menimme kihloihin pian seurustelun alkamisen jälkeen, ja ilman hääpäivän kalenteriinmerkkaamista. Itse olisin ehkä suonut, että tuo hollannikkaani olisi odottanut kosinnan kanssa, kun ei hääpäivästä ole tietoakaan, ja siitä on myös ollut meillä hiukan puhumista, koska olen kanssasi aika lailla samaa mieltä, kihlat ovat lupaus ja julkinen ilmoitus avioliittoaikeista.

      Ainoa mitä puhuimme, oli että korkeintaan viiden vuoden kihlaus, eli on tässä vielä ainakin kolme vuotta aikaa suunnitella häitä. Säästötili meillä on, ja jos nyt kävisi niin onnekkaasti käymään, että voittaisimme vaikka lotossa, niin häät todennäköisesti pidettäisiin jo vuonna 2013.

      Miksi sitten kihloihin? No, olimme hollannikkaani kanssa puhuneet jo ennen kosintaa, että joku päivä voisi vaikka mennä naimisiinkin, ja minusta asia oli aikalailla sillä selvä. En ymmärrä ihmisiä, joilla on jo melkein hääpäivä tiedossa ja sovittu, mutta he eivät silti ole kihloissa, koska toinen ei ole "virallisesti" kosinut. Se, että sulhaseni halusi ihan "virallisesti" kosia ja hankkia sormukset, on tietenkin ihanaa ja romanttista, mutta ei se meidän suhdetta varsinaisesti muuttanut. Ihan yhtä vakavissamme olimme ennen sormuksia kuin jälkeenkin.

      Kihlauksesta emme varsinaisesti tehneet mitään numeroa. Kihlajuhlia ei järjestetty, siinä ei mielestäni olisi ollut mitään järkeä, koska kihlajuhlat ovat minusta ainakin tarkoitettu hääpäivän julkistamiseen perheelle, joka tulee myös auttamaan häävalmisteluissa. Kihlalahjoja emme myöskään kaivanneet. Ehkä joskus kutsumme vaikka perheet syömään tai kahville, kun hääpäivästä pitäisi tiedottaa. Hääsuunnitelmia meillä kyllä on vaikka muille jakaa.

      Ei tarvitse turhaan pyydellä anteeksi. Jokaisella on oma mielipiteensä, ja kunhan sen asiallisesti ilmaisee niin ei kenelläkään ole syytä loukkaantua :)

      Delete
  9. Mooie post. Het lijkt me heel moeilijk om een lange afstandsrelatie te hebben. Ik wens jullie alle goeds toe.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Het is inderdaad moeilijk maar wel van het waarde :) Dankjewel ♥

      Delete
  10. I really love this post. It is amazing when couples like you are able to maintain good long distance relationships. I think those bypass and are much stronger than some other relationships that people have. Congrats and I am glad that you two are able to be strong. Your post has helped me think about my relationship right now. <3

    xx
    smudged-fingerprints.blogspot.com

    ReplyDelete
    Replies
    1. I'm so happy you enjoyed my post and I'm even happier if it was some help to you ♥ Long distance relationships are tough but in the end it's worth it. A distance is a silly reason to let go of a person who is pretty much perfect for you :)

      Delete
  11. cool picture!
    xo



    christian

    My Dutch Fashion Style



    www.mydutchfashionstyle.com


    ReplyDelete
  12. Love this! Sending love from New York City, hope you are well. Please follow me! & like me on Facebook! If you have bloglovin, we should follow each other!
    xox
    Janicethitran.blogspot.com
    <3

    ReplyDelete
  13. Thanks! I'll check out your blog!

    ReplyDelete
  14. Kiitos, kun jaoit teidän tarinan :) Me ollaan hollantilaiseni kanssa pidetty yhtä 5 ja puoli vuotta jo, tosin siitä 3(!) vuotta oli etäsuhdetta.

    ReplyDelete
    Replies
    1. 3 vuotta kaukosuhdetta huhhuh, nostan kyllä hattua! Siinä sen näkee, että jos löytyy tahtoa niin pääsee läpi vaikka harmaan kiven :)

      Delete

Click Here for Comment Guidelines

Thank you so much for your comment! I'll try to get back to you asap! Anonymous commenters, please use a nickname! ♥

Kiitos kommentistasi! Pyrin vastaamaan siihen mahdollisimman pian! Anonyymit, olkaa ystävällisiä ja käyttäkää nimimerkkiä! ♥

Hartstikke bedankt voor je reactie! Ik probeer zo snel mogelijk te reageren! Anonieme mensen, gebruik alsjeblieft een nickname! ♥

Tu peux commenter en français!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...